Ylihuomenna!

OMG. Kalle tulee ylihuomenna. En vieläkään ymmärrä, että se on oikeasti tulossa. Juuri hetki sitten se vasta osti liput. Toisaalta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Aika kulkee hyvin omituisesti täällä, enkä oikein osaa päättää meneekö kaikki nopeasti vai hitaasti.

Tuntuu epätodelliselta, että saan poikaystäväni tänne 10 päiväksi, vielä juuri synttäreilleni! Pääsen vihdoin tekemään kaikki ällösöpöt parisuhdejutut, joita Seoul on täynnä. Me ei normaalisti söpöillä julkisesti paljoakaan, mutta täällä se on niin normaalia, että pitäähän siitä ottaa kaikki mahdollinen irti.

Mauw. Ihan pian.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

OMG. Kalle is coming day after tomorrow! It still feels so unbelievable. He's actually coming. Feels like he bought tickets yesterday, but in the other hand - it feels like forever.

I can be with my boyfriend for 10 days and my birthday happens to be on that time also. I can finally do all those super-overly-cute-couple things! Seoul is paradise for couples and it feels so good to be part of it for 10 days. Usually we don't show that much affection in public, but here it's normal so I want to make  everything out of it.

Mauw. Soon.

Kuinka Korea kasvattaa. Part2

Kolmasosa reissusta mennyt ja nyt alkaa jo pelottamaan, että kaikki loppuu liian aikaisin. Ikävä ihmisiä Suomessa on kova, mutta tiedän tämän matkan olevan minulle hyväksi. Tämä matka on yksi suuri tutkimusmatka minuuteni.

Jokainen, joka tuntee minut, tietää, että olen viimeiset vuodet kamppaillut opiskelumotivaation kanssa ja pahasti. Kun neljä vuotta sitten sain hyväksymiskirjeen Laurean sosionomi-linjalle, ensimmäinen reaktioni oli eieieieii, en halua, en halua alkaa opiskelemaan. en ole vielä valmis. Lykkäsin opintojen aloittamista kahdella vuodella ja sen jälkeen päätin olla ottamatta opiskelupaikkaa vastaan. Ne kaksi vuotta olivat todella antoisat.

Hain kuitenkin Lahden ammattikorkeaan opiskelemaan tietotekniikkaa. Pienien mutkien kautta päädyin kouluun sisälle ja fiilikseni oli yhä edelleen saman suuntainen. Ei minua kiinnosta opiskella, mutta koen yhteiskunnan vaativan tutkinnon. Olen syvällä normien määräämässä maailmassa enkä osaa hypätä sieltä pois, vaikka tiedän, että pitäisi.

Olen yrittänyt etsiä syytä, miksi opiskella. Miksi jatkaa itsensä kiduttamista, varsinkin jos ei tulevaisuudessa suunnittele työskentelevänsä opiskelemallaan alalla? Jostain syystä olen silti vaivalloisesti ryöminyt nämä kaksi vuotta eteenpäin ja vasta viime keväänä sain ensimmäiset hylättyni.

Yksi syy vaihtoon lähtemiseen oli motivaation etsiminen. Ajattelin, että tämä vaihto jollakin tavalla näyttäisi, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Vaikka sisimmässäni tiedän, että maailma on potkinut minua oikeaan suuntaan jo pitkän aikaa. En vain ole uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta, hypätä tuntemattomaan.

Keväällä olin innovaatioviikolla Alankomaissa ja se sai kipinän syttymään sisälläni - pitkästä aikaa jotakin, joka oikeasti tuntui mielekkäältä. Huomaan hakeutuvani helposti liiketalouden pariin, täälläkin paras kurssi on International Marketing. Opin parhaiten projekteissa ja jos voisin, toteuttaisin kaikki mahdolliset opinnot projekteina. Sellaista koulutusta ei kuitenkaan ole olemassa Suomessa - tai niin minä luulin.

Eräs suomalainen poika kertoi Proakatemiasta. En ollut ikinä ennen kuullut moisesta, mutta voitte kuvitella ilmeeni, kun tajusin mistä on kyse. Kuvauksen perusteella Proakatemia olisi juuri minun paikkani, jos aion opiskella. Nyt pohdinkin, onko motivaation puutteessa kyse väärästä alasta vai puhtaasti siitä, etten koe opiskelua tarpeelliseksi. Onneksi minulla on vielä kolme kuukautta aikaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

One third of this trip is gone and I'm already starting fear this ends too soon. I miss people back home, but I know this exchange is good for me. It is one big exploration into myself.

Everyone knows how badly I have fought with motivation and how mixed feelings I have towards studying. When I got accepted to Laurea four years ago, I almost started crying. Not because I was so happy, I was so devastated. I didn't want to start studying. I ended up skipping first two years and just work and travel. Those two years were absolutely amazing.

I never went studying in Laurea. I ended up in Lahti University of Applied Sciences two years ago. My feelings about studying hasn't change a bit. I'm not interested about studying, but I have this weird way of thinking. Somehow I have a feeling that I need to get a degree. It doesn't matter what kind of degree, I just need to get it because it's right thing to do.

I'm trying to find a reason why study. Why should I keep torturing myself, especially if I'm not planning to work in my study field? One reason to study has been student union. I tie myself to unions so I can't drop out middle of the year. I have suffered these two years and last spring I finally failed my first courses.

I wanted to go exchange to find motivation. I though this 4 moths would somehow show me what do I want to do in my life. In my heart I know the world has been pushing me in the right direction for a long time. I haven't been brave enough to take the first step, jump in unknown.

Last spring I took part of innovation week in Netherlands. It blew my mind, I had forgotten how inspiration feels. How it feels to do something that feels good. It is weird to realize how much I enjoy business courses, I tend to take all of the available courses. I have also noticed I learn by doing projects. If I could, I would take only projects. That kind of school doesn't exist in Finland - or at least I thought so.

One Finnish guy told me about Proakatemia. I have never heard of it, but you can imagine my face when I realized what it is. Proakatemia seems to be the place for me - if I'm going to study. Right now I'm trying to figure out if the problem is wrong study field or studying doesn't seem to be profitable. Luckily, I still have three months.

Olen kaivannut.

Olen kaivannut kotia. 

Kallen sänkyä, Marsan parveketta.

Tavaroita kolmessa eri osoitteessa ja aina väärässä paikassa.

Olen ikävöinyt mahdollisuutta kävellä kodista kotiin. 

Sitä, että joku tekee ruokaa. Mahdollisuutta tehdä itse ruokaa.

Yökävelyjä käsi kädessä, nukahtamista kun toinen pelaa. 

Toisen kosketusta, kun käpertyy vihdoin nukkumaan. 

Sitä, että toinen silittää hiuksia.

Olen ikävöinyt sitä täydellistä elämää, josta irtauduin tänne tullessani. 

Kai se on aivan normaalia.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

I have missed home.

Kalle's bed, Marsa's balcony. 

Things in three different addresses 

- and always in the wrong place. 

I have missed the opportunity to walk from home to home.

Missed that someone prepares food. 

The opportunity to do the cooking myself.

Night-time walks hand in hand, 

falling asleep while other one is playing.

One's touch when it is time to curl up into the bed.

When one pats your hair.

I have missed that perfect life I left behind.

I guess it's normal.

OMG, he's coming!

Kun lähdin vaihtoon, valmistauduin henkisesti turhautumaan, käymään kierroksilla, masentumaan, kokemaan kaikki mahdollisesti tunteet. Eniten kuitenkin valmistauduin henkisesti olemaan erossa kaikista rakkaistani. Erityisesti Mausta ja Kallesta, olinhan kesän aikana tottunut siihen, että näen molempia lähes päivittäin ja että voin vain kävellä omilla avaimilla sisään. Sen takia neljä kuukautta (Maun tapauksessa 5 kuukautta) erossa on paljon.

Jos olisin valinnut lähteä Euroopan sisälle, tilanne olisi luultavasti toinen. Lennot ovat suhteellisen halpoja Euroopan sisällä, eikä ole mahdottomuus lähteä viikonlopuksi toiseen maahan. Korea on eri asia. Lennot ovat kalliita ja pitkiä, suora lento Finnairilla on yleensä 1000 euroa ja kestää 9 tuntia. Eikä ne kulut siihen lopu. Asuminen pitää kustantaa, sillä koulun majoitukseen ei voi tulla kuin vanhemmat.

Viime viikolla kuulin eräältä vaihtarilta, että hänen poikaystävänsä on tulossa käymään täällä. Ja lentoliput maksoivat vain 400 euroa. Reaktioni oli tietenkin ensimmäisenä laittaa viestiä Maulle ja Kallelle, että lennot on halpoja, jejejee teretulemasta! En ajatellut, että heistä kumpikaan oikeasti tulisi. Toisin kävi.

Photo by Sonja Siikanen

Kalle osti lipun tänne. Hän saapuu juuri sopivasti syntymäpäivilleni marraskuussa. 10 päivää, kaksi viikonloppua - mikä voisi olla täydellisempää. Aivan uskomaton syntymäpäivälahja. Nyt viikko tiedon saamisen jälkeen alan sopeutumaan ajatukseen, että näen hänet reilun kuukauden päästä. Marraskussa pääsen koskemaan häntä, halaamaan ja käpertymään viereen.

Aivan uskomatonta.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
My boyfriend is coming to visit me! On my birthday in November. That is the most incredible birthday gift I could wish while being here. It took me over a week to actually realize he bought the tickets and hostel. He's really coming and little over month I can touch him, hug him, sleep next to him.

It's so unbelievable.

Kuinka Korea kasvattaa. Part 1

Olen ollut täällä pian kolme viikkoa ja minun on jo nyt kohdattava vaihdon rankat puolet. Suomessa olen elänyt oman pienen kuplani sisällä, kerännyt ympärilleni ihmisiä, jotka välittävät, ymmärtävät ja hyväksyvät. Ystäväni eivät välttämättä ole asioista samaa mieltä kanssani, mutta he kuittaavat asian asenteella "olet vähän outo, mutta rakastetaan sua silti". Olen nähnyt vaivaa luodakseni minunlaiseni yhteisön. Yhteisön, jonka jokainen ansaitsee.

Täällä olen kuitenkin tajunnut, että ihmiset eivät olekaan sellaisia kuin minun pumpulini sisällä. Ihmiset eivät välttämättä hyväksy sinua, jos olet erilainen. Ne katsovat sinua vinoon, arvostelevat ja katoavat. Mieleni valtaa muistot ala-asteelta. Tämä on kuin ala-aste uudestaan.

En kuitenkaan jaksaisi alkaa käyttämään samoja vanhoja keinoja kuin ala-asteella. Olen kasvanut hurjasti, olen oppinut arvostamaan itseäni ja ihmisiä ympärilläni. Olen pitkään kokenut, etten tiedä kuka minä olen tai mitä haluan. Olen kuitenkin opetellut hyväksymään sen, sillä ei kukaan tiedä, mitä he tekevät elämässään. Kaikki ovat aivan yhtä hukassa kuin minäkin.

En tietenkään vielä täysin hyväksy asiaa, mutta parempaan suuntaan olen menossa. Täällä ollessani olen ymmärtänyt, että minulla on minuuteni. Minulla on omia piirteitä, tapoja ja asioita, joista en ole valmis luopumaan. Olen outolintu ja kameleontti.

Kannan mukani Poroa, pidän kissankorvia baarissa. Yhtenä päivänä liikun ilman meikkiä, seuraavana punaan huulet ja rajaan silmäni. Istun jalat ristissä ravintoloissa, humallun liian nopeasti makgeollista. Tanssin kaduilla, rakastan kaikkia ja seuraavaksi käperryn omaan petiini päiviksi. Mielestäni olen täysin normaali, mutta täällä useat pitävät outona.

Kyse taitaakin olla siitä, että olen valinnut samankaltaiset ihmiset ympärilleni. Heidän keskellään olen täysin normien mukainen, mutta Koreassa olen irti kontekstista. Olen kaaos, jonka jutuissa ei ole mitään järkeä. Se laittaa kohtaamaan itsensä ja miettimään, mitkä ovat niitä asioita, joista en halua luopua. Kuinka paljon on valmis muuttumaan, jotta sopii porukkaan?

Juuri nyt olen sitä mieltä, että minulla on täysi oikeus olla outo oma itseni, enkä halua tai jaksa alkaa muuttumaan muiden takia. Mikäli en kelpaa tälläisenä muiden seuraan, olen mielummin yksin.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Back in Finland I live in my own bubble. I have gathered amazing people around me, kicked out the idiots and ended up with truly accepting, loving and caring group around me. I have created a soft bubble, where it's okay to be yourself.

Of course it hasn't always be like that and here I have got the reminder of it. People don't always accept you if you are different. They look at you, criticize and leave you out of the gang. This is like elementary school over again. This time I'm not interested to deal with it like I use to do.

I don't know who I am or what do I want to do with my life. I have learnt to accept it - step by step, since I know no one knows what they are doing. Everybody is just as messed up as I am. But here I have realized that I am me. I don't know how to explain it.

I have my own weird habits, features and things I'm not ready to give up. I always carry Poro with me, I use cat ears in the bar. One day I put lipstick on and next day I'm all natural. I cross my legs in the restaurants, get too drunk from makgeolli. I dance in the street, love everyone and I don't come out of my room for days. I think I'm perfectly normal, but here so many people seem to think I'm weird.

Maybe I have surrounded myself with same-minded people. With them I fit in the picture, but in Korea I'm out of context. I'm the chaos without any sense. It makes me confront myself and wonder what are those things I'm not ready to lose. How much am I ready to change to fit in the group?

Right now I think I have full rights to be the weird version of me and I'm not ready to change for others. I rather be alone than be something I'm not.